Olen todella väsynyt. En mennyt eilen enkä tänään töihin. Sanoin, että minulla on kuumetta. Soin sen itselleni. Vapaapäivän. Olen itsekäs ja ajattelematon, tiedän. Mutta pääni on liian täynnä. Pelkään että romahdan. Yksinkertaisesti. Joten valehtelin. God forgive me.
Minulla on vauvakuume. Tai ei vauvakuume. Äitiyskuume ehkäpä. Haluasin olla äiti – olla jollekin korvaamattoman tärkeä. Sitten voisin lakata olemasta itsekäs. Mietin välillä olenko emotionaalisesti sairas. Onko sairasta haluta olla äiti, jotta olisi tärkeä? Ei kai. Mutta miksi sitten ajattelen niin? Ajatteleeko jokainen lasta haluava tällaisia asioita. Vai ajattelevatko he vain sitä jollakin toisella tavalla. Ajattelen välillä niin paljon että se tekee minusta aivottoman meduusan.
Olin viimeviikolla melko aikaansaamaton. Minun piti hakea uudet e-pillerit, mutten jaksanut. Eilen harrastimme siis suojaamatonta seksiä poikaystäväni kanssa, tottakai hänen tietämättään. Halusin häntä vain niin paljon. Ajattelin jo etten haekaan jälkiehkäisytablettia. Niin, että jos nyt tulisin raskaaksi, voisi olla mahdollisuus saada se niin paljon kaipaamani lapsi. Ja voisin samalla menettää poikaystäväni. Niin, sellaisia minä mietin. Hain kuitenkin katumuspillerin. Että se siitä mahdollisuudesta.
Ehkä minä vain odotan että tapaan sen oikean, joka haluaa kanssani lapsia. Voihan tämänhetkinen vaihtoehtokin olla mahdollinen. Siis jos hän selättää tämän sitoutuimiskammovaiheensa. Eli odotan ja katselen tässä jonkin aikaa, että haluaako mies sitoutua minuun kunnolla. Sitten selvitän haluaako hän kanssani lapsia. Jos ei kumpaakan, me luultavasti eroamme ja olen taas sinkku. Sitten yritän löytää uuden ehdokkaan, jonka kanssa tutustutaan vuodenpäivät, sitten mietitään sitoudutaanko vaiko eikö ja sitten haluaako hän kanssani lapsia, jos ei, niin sitten olen taas sinkku jne.
On sama onko minulla vauvakuume vai äityiskuume. Eikö se ole loppupeleissä sama asia. Tai jos kaipaan elämääni jotain pysyvää, jonkun joka ei hylkää minua ikinä vain siksi, että ei huvitakkaan olla kanssani. Tottakai tekisin parhaani. Olisin niin hyvä aiti kuin vain minulla on antaa. Rakastaisin lapsiani enemmän kuin mitään.
Haluan vain tehdä kaiken oikein. Sehän on lasten edun ajattelemista. Haluasin, että lapsillani olisi myös isä, joka kuuluisi heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Tottakai isättömätkin lapset kasvavat ihan normaalisti ja voivat olla yhtä onnellisia kuin isällisetkin. Mutta tottakai pyrin tekemään kaiken niin hyvin kuin mahdollista.
Onko elämä ollut aina näin hankalaa? Vai onko tämä vain tämän suorituskeskeisen yhteiskunnan turruttama totuus. Josksu toivoisin, että tapaisin unelmieni miehen, joka kosisi minua heti kun tietäisi tunteistaan. Hän tekisi töitä ja minä kasvattaisin lapset ja huolehtisin arjen rutiineista. Ettei minun tarvitsisi ikinä kouluttaa itseäni tärkeäksi. Vaan olisin jo olemalla olemassa tärkeä. Miehelleni ja lapsilleni. Perheelleni. Minun ei tarvitsisi raataa töissä ja opiskella hullunua. Minun ei tarvitsi yrittää olla jotain mahtavaa vain sen takia, että tajuaisin neljäkumpisenä, että kaikki mistä haaveilin valui hukkaan silloin, kun yritin toteuttaa yhteiskunnan minulle asettaneita toiveita. Olisin vain hyvä vaimo ja hyvä äiti. Minusta se olisi ihan luonnollista. Yksinkertaisesti luonnollista.
Ei ihme, että naiset masentuvat. Vain vahvat ja hyvän itsetunnon ja -varmuuden omaavat naiset selviävät. Heistä tulee suuria vaikuttajia. Poliitikkoja, lakimiehiä, toimittajia, ihan mitä vain. Mutta kun kaikkien on pyrittävä olemaan mahdollisimman hyvä palkkaisessa työssä, korkeasti koulutettuja, oltava edustavia. Miehetkin masentuvat. Tottakai, kun naiset siis naiset, joiden kuuluisi olla heidä vierellään tukemassa heitä työssään ja menestymisessään, kilpailevatkin heitä vastaan. Ovat jopa paljon ovelampia ja paljon ahkerampia! Ei ei ei.
Minä haluaisin olla vain hyvä vaimo ja hyvä äiti. Muutamalle ihmiselle tärkeä ja rakastettu. Onko se liian naista alentavaa toivoa jotakin tällaista? Sovinistista.
